Viime vuonna tuli kovasti kehuskeltua työkavereille ja muillekin, että kyllä minäkin tuon matkan (Ylläs-Levi 67 km) pystyn hiihtämään helposti ja vieläpä tasatyönnöllä. Kun osallistujia sitten oikeasti haettiin Ylläs-Levi -projektiin, niin pakkohan se oli hakemus laittaa ja toivoa parasta, että minua ei valita. Toisin kävi. Nyt tässä ollaan harjoiteltu jo kuukauden päivät tavoite kirkkaana mielessä. Mitä olen oppinut ja saanut ensimmäisen kuukauden aikana tästä projektista?
Onko hiihto välineurheilua?
Ihan ensimmäiseksi tyrmään väitteen, etteikö hiihto olisi välineurheilua. Meille lykättiin kassillinen tavaraa vaatteista sykemittariin ja ainoa hankittavaksi jäänyt asia olivat sukset, sauvat ja monot. Hiihtovarusteiden valintaan kannattaakin perehtyä liikkeissä olevien asiantuntijoiden kanssa ja valita neuvojen perusteella parhaimmat, joihin itsellä on varaa. Tuntuu tuollainen hyvin valittu ”vähän parempi” suksi luistavan aika paljon kevyemmin kuin marketin alelaarista poimitut. Kokemusta on nyt molemmista. Jos hiihdettävä matka ei olisi noin pitkä, niin markettimallillakin pärjäisi ihan hyvin. Tämä sama sääntö pätee useimmiten ihan kaikkeen. Tavoite sanelee vaatimukset ja siitä tulee tarve, jonka tyydyttämiseksi tulee löytää optimiratkaisu.
Kestävyysurheilu on verta, hikeä, tiedettä ja joskus myös kyyneleitä. Kolme ensimmäistä ovat tulleet jo tutuksi, kun kävin kuntotestissä ja laktaatteja mitattiin kolmen minuutin välein verikokein ja rinta oli täynnä antureita, joiden lukemia testiä suorittanut herra valvoi tietokoneelta. Lopputulemana sain ison nivaskan paperia, jossa kerrottiin, miten minun tulisi harjoitella ja liikkua, jotta olisin parhaimmillani itse kisasuorituksessa. Haetaan siis sopivaa kompromissia energiatehokkuuden ja vauhdin suhteen. Kyyneleetkään eivät ole olleet kaukana, varsinkin silloin, kun ensimmäisen kerran sukset jalkaan laitettuani kellahdin suorin vartaloin selälleni tai silloin, kun suksi ei oikein luistanut ja sykemittari varoitti ”lähestyvästä kuolemasta”.
Ensimmäinen hiihtokerta valmentajan kanssa
Hyvä valmentaja on jo puoli suoritusta. Ensimmäinen hiihtokerta valmentajan kanssa alkoi tekniikkatreeneillä. Sen parituntisen jälkeen mieli oli paljon virkeämpi ja usko omiin mahdollisuuksiin selvitä huhtikuussa maaliin saakka palasi. Sain siis sparrausta fyysiseen suoritukseen, mutta myös psyykkausta korvien väliin. Molemmille tuntui olevan tilausta. Jos aloitat jotain uutta, niin kannattaa uhrata hiukan aikaa ja rahaa siihen, että saat sellaista apua, jonka avulla on mielekästä jatkaa.
Niin, mahalaskua ei ole tullut, mutta pyllylleni olen aika montaa kertaa tupsahtanut Uskoisin tämän olevan kuitenkin uusi alku painonhallintaan, kunnon kohottamiseen ja uuden harrastuksen aloittamiseen. Siinä tuo huhtikuun 67 km hiihto on vain välitavoite. Hiihtäminen on vaikeampaa kuin 25 vuoden takaisesta edellistä kerrasta muistinkaan, mutta se on yllättävän mukavaa ja eritoten monipuolinen tapa rasittaa kehoa. Mieli varmasti lepää hiihtäessä, kunhan siitä tulee rutiinia ja ei tarvitse keskittyä siihen, miten niiden käsien ja jalkojen yhteispelin pitikään toimia.
Koostan tästä matkan varrelta videota ja seuraava postaus tuleekin olemaan sitten ihka oikea vlogi. Kyllä se vanhakin oppii. Sen verran jouduin syömään sanojani, että tasatyönnöllä en aio tuota matkaa taittaa, vaan tulen käyttämään monipuolisesti eri tapoja liikkua. Toivottavasti moottorikelkka ei kuitenkaan ole yksi niistä.
Jani Vertanen
