Mitä opin itsestäni kun hiihdän? Tuskallisen hitaasti, mutta sitäkin varmemmin

Luen tällä hetkellä Norman Doidgen kirjaa “Aivot ja paranemisen ihme”. Se on kirja aivojen neuroplastisuudesta ja kuvailee ihmisen aivojen kyvystä hoitaa monia aivojen toimintahäiriöitä. Kirjassa kerrotaan mm. miehestä, joka kukistaa Parkisonin oireitaan kävelemällä. Mutta mitä tällä on tekemistä hiihdon kanssa?

Aloittaessamme liikuntaa tauon jälkeen, kaiken ytimessä on kohtuus. On turhauttavaa aloittaa omasta mielestään liian kevyesti, liian lyhyillä lenkeillä. Doidgen kirjassa kuvataan Run/ Walk for Lifen perusajatus. Siinä harjoitukset aloitetaan erittäin rauhallisesti ja käveltävää matkaa pidennetään hiljalleen ja kärsivällisesti. Harjoitusten välissä tulee olla riittävästi lepoa. Joka toinen viikko kävelymatkaa pidennetään ja kerran kuukaudessa pidetään testikävely, josta nähdään missä ollaan kunnon kanssa. Prosessi on pitkä, mutta tulokset erinomaisia.

Aloittaessamme liikuntaa tauon jälkeen, kaiken ytimessä on kohtuus.

Missä menee kohtuuden raja?

Sykemittari on ollut tärkein harjoitusvälineeni jo 90-luvulta asti. Vuonna 2017 aloittaessani kestävyystreenit pidemmän tauon jälkeen, oli sen viesti järkähtämätön. Kun yritin juosta alle 120 sykkeellä, ei se onnistunut. Syke nousi heti, kun juoksu alkoi. Sykkeen matalalla pitäminen tuntui turhauttavalta ja jopa turhalta. Mitä järkeä tässä on, kun kävelijät menevät ohitseni?

Onneksi suostuin prosessiin, koska vähitellen kuntopohjan kohotessa ymmärsin, että miksi se oli tärkeää. Olen siitä iloinen, että maltoin, koska tänä päivänä jopa polkujuoksu onnistuu hyvin matalilla sykkeillä. Treenatessa yksi perisynti on liian kovaa treenaaminen. Katsoessani viimeisen kuukauden treenistatistiikka, huomaan olleeni 75 % kevyellä tai maltillisella sykealueella. Huippukovaa olen treenannut vain 1-2 %.

Kauden aloitus on akilleenkantapääni. Hiihtokauden alkaessa huomaan tauon jälkeen vuodesta toiseen aloittavani liian kovilla sykkeillä. Kesän tauon jälkeen olo on kuin varsalla kesälaitumella. Onneksi sykemittari on armoton ja sen data ei valehtele. Rauhoitu Terhi, on ensimmäisten kauden hiihtolenkkien pääviesti ollut itselleni.

Kehityskäyrä

Aloittaessani hiihdon oli tavoitteeni parantaa yleiskuntoa ja jaksamista, viettää aikaa ulkona raittiissa ulkoilmassa sekä haastaa itseni uudessa lajissa. Hiihdon aloittaessani olin kirjaimellisesti todella huono. En vähän huono, vaan oikeasti huono. Jos lajissa on ollut taukoa 25 vuotta, niin ei se yllätys ollut.

Jouduin alussa hyväksymään sen, että mummot ja papat hiihtivät 80-luvun hiihtopuvuissaan ohitseni. Ylämäessä ainoa tapa päästä eteenpäin oli haarakäynti. Tekniikka, joka on tuskainen ja raskas. Vähitellen, kun palasi samoille treeniladulle uudestaan ja uudestaan huomasi asteittain pientä kehitystä. Se mikä ei onnistunut viime kerralla, onnistui yllättäen seuraavalla kerralla. Sykemittari kertoi hiihtovauhdin kehityksestä, mäki joka vielä muutama viikko sitten piti nousta haarakäynnillä, sujuikin jo suoralla suksella. Katselin ladulla miten osaavammat juoksivat mäet suoralla suksella, onnistuisiko se minultakin? Neljännen kauden alkaessa olen jo vihdoin myös juoksunousuihin uskaltautunut.

Tasatyöntö on perinteisessä hiihdossa vallitseva tekniikka. Ensimmäiset TT:t, eli tasatyöntöharjoitukset tein 30 sekunnin intervalleissa. Tänään tuo 30 sekunnin pituus jo hieman hymyilyttää, mutta aloittaessa se oli totisinta totta ja varsin tuskaisaa.

Mitä opin itsestäni?

  • Data ei valehtele! Kärsivällisyys, hitaasti hyvä tulee.
  • Osaaminen, luota ammattilaisiin ja heidän oppeihin.
  • Kehityskäyrä ei ole lineaarinen, kehitys tapahtuu ryppäissä. Välillä enemmän, välillä vähemmän.
  • Sitkeys ja periksiantamattomuus
  • Piti elää keski-ikään asti, että sain elämäni parhaimmat ylävartalovoimat. Hyvästi spagettikädet!

Mitä liikunta on sinulle opettanut itsestäsi?

Keskustele somessa!

6