Visma-liuku-tuntemattomaan

Liuku tuntemattomaan

Päätin tänä talvena opetella luisteluhiihdon. Näin jälkikäteen ajateltuna en edes tiedä miksi. Kun tein päätöksen, lunta ei ollut maassa lainkaan. Edellisten vuosien vähälumiset talvet eivät pelottaneet, takaporttina oli maaliskuun talviloma Vuokatissa. Halusin oppia jotain mistä minulla ei ole kokemusta entuudestaan.

Olen luonteeltani jalat tukevasti maassa -tyyppi, joka saattaa satunnaisesti innostua muiden hyvistä ideoista. Tällä kertaa ajatus kuitenkin lähti itseltäni, eikä siinä ollut lainkaan epäröintiä. Pidän yllätyksistä, etenkin jos ne ovat positiivisia. Vaihtoehtona on jäädä märehtimään ja analysoimaan asioita, jotka eivät itseäni miellytä. Etenkin jos koen, että olisin voinut tehdä jotain paremmin. Riski tähän jälkimmäiseen oli siis olemassa, mutta senkin uhalla suuntasin kohti uusia kokemuksia.

Hankin uudet välineet. Sain vinkin, että paikallinen hiihtoseura järjestää aikuisille hiihtokoulun, jossa treenataan vapaahiihtoa alkeisryhmässä kuusi kertaa puolitoista tuntia tiistai-iltaisin. Ilmoittauduin innokkaana mukaan. Kerroin olevani aivan noviisi lajissa – en ole koskaan aiemmin ollut luistelusuksilla.

Epäröinnistä innostukseen

Hiihtokoulun ensimmäinen oppitunti jännitti kovasti. Jonkin asteinen epäusko valtasi mieleni, olenkohan ihan loppuun saakka miettinyt mitä olen tekemässä? Alkeisryhmän ensimmäinen oppitunti alkoi lyhyellä teorialla, jossa valmentaja kertoi, että luisteluhiihdossa ei koskaan ole molemmat jalat yhtä aikaa maassa. Tässä kohtaa nousi pala kurkkuun! Jalat tukevasti maassa -tyypille yhdellä jalalla seisominen tuottaa jo aikamoisia haasteita.

Ensimmäinen harjoitus oli yhden jalan liuku. Toinen jalka ilmassa liu’uttiin yhdellä jalalla niin kauan kuin pystyi. Sauvoilla sai lykkiä lisää vauhtia. Se oli melkoista räpiköintiä ja horjumista, mutta idea alkoi löytymään. Tämän jälkeen suunnattiin uralle, jossa opeteltiin Wassua (Wassbergin tekniikkaa). En kaatunut kuin kerran, ja mikä parasta, kaaduin oikein! Valmentaja tuli antamaan välitöntä palautetta hyvästä kaatumisestani. Painopiste oli oikeaan suuntaan, kun onnistuin kaatumaan ulkosyrjälle.

Valmentajalle kiitos, koko oppitunnin ajan hän huomioi jokaisen osallistujan, ja antoi kannustavaa palautetta. Hän onnistui huomaamaan jokaisen suorituksessa jotain hyvää. Oppitunnin jälkeen menin aivan innoissani kotiin kertomaan miehelleni: olin hiihtänyt Wassua ja saanut kehuja siitä, että rytmitys alkaa löytymään! Muistin myös mainita onnistuneesta kaatumisestani.

Kuokalla ylämäkeen

Harmikseni sain flunssan, mikä esti minua harjoittelemasta ennen seuraavaa oppituntia. Olin viikon aikana tehnyt analyysiä edellisestä kerrasta. Valmentajan antamalla palautteella kehittämiskohteistani ja onnistumisistani oli suurin merkitys tunteeseen. Olin onnistunut, vaikka en vielä osaa. Suorastaan odotin seuraavaa kertaa, vaikka tiesin, että pettymyksiä on luvassa.
Tiistai-ilta koitti ja olin toipilaana innokkaasti mukana. Tällä kertaa harjoituksen kohteena oli ylämäkeen nouseminen kuokka-tekniikalla. Kaikki näytti ensin helpolta, kun valmentaja kertoi ja näytti mallia. Sen jälkeen räpiköin itse perässä. Se ei ollut helppoa, ja kunto meinasi loppua kesken.

Valmentajan kannustava palaute ja muutama rohkaiseva sana sauvan tai suksen oikeasta asennosta auttoi taas kummasti jaksamaan ja uskomaan, että kyllä tämä tästä alkaa vielä joskus sujumaan. Oppitunnin jälkeen edelleen oli vahva luottamus siihen, että tulen onnistumaan ja saavutan vielä tänä talvena tavoitteeni. Tässä kohtaa myös sovin itseni kanssa, mitä tarkoittaa, että osaan luisteluhiihtoa: vähintään 5 km tunteella, että se sujuu.

Hyvä valmentaja vie kannustaen oman mukavuusalueen ulkopuolelle

Toisen oppitunnin jälkeen ajattelin suurella lämmöllä tuota hiihtokoulun valmentajaa. Hänen kärsivällisyytensä ja taito, jolla hän sai aloittelijan tuntemaan onnistumisen ja oppimisen iloa, oli paras palkinto itselleni. Tästä johti ajatus omaan työhöni. Toimin itse valmentajana projekteissa, joissa asiakkaan projektihenkilöt usein joutuvat oman mukavuusalueensa ulkopuolelle opettelemaan heille täysin uuden järjestelmän käyttöä.

Aiemmin samana päivänä olin ollut asiakkaan luona kouluttamassa työvoimahallinnan järjestelmän käyttöä sairaanhoidon ammattihenkilöstölle. Ihailen näiden henkilöiden asennetta ja innostusta yhteistä projektiamme kohtaan. He ovat hoitoalan ammattilaisia. Järjestelmä, jota he opettelevat käyttämään, ei ole heidän ydinosaamistaan.

Toivon, että voisin itse jättää asiakkaalle tuon saman tunteen, jonka sain omalta hiihtovalmentajaltani. Haluan olla hyvä valmentaja, joka jaksaa kärsivällisesti kannustaa, ja löytää kehittämiskohteita silloin, kun tarvitaan. Tärkeimpänä asiana pidän, että asiakkaalle jää tuo sama tunne; voin luottaa tähän valmentajaan ja hänen avullaan pääsemme maaliin tässä projektissa. Ensi tiistaina hiihtokoulussa opetellaan Mogrenin tekniikkaa. Odotan jo malttamattomana palautetta, mitkä ovat tällä kertaa ne omat kehittämiskohteet, ja missä onnistun.

PS. Jään vielä sulattelemaan ajatusta, että jalat tukevasti maassa -tyypille tekee hyvää välillä olla toinen jalka ilmassa. Kun tätä analysoin aikani, luulen että siitä syntyy ihan oma tarinansa.

Rauni Nastolin toimii työvoiman hallinnan asiantuntijana Visma Numeronilla.
Connect with Rauni: